tiistai 27. maaliskuuta 2012

Juokaa vittu sitä kahvia

Heräsin aamulla pirteänä ja elämäniloisena! Söin terveellisen aamupalan (herkullista kaurapuuroa ja tuoreita vasta poimittuja hedelmiä höystettynä lasillisella kaupan kalleinta ja terveellisintä vitamiinimehua), jonka jälkeen hyppäsin suihkunraikkaana 100-vaihteisen, ultraseksikkään, ikuisella takuulla varustetun maastopyöräni selkään - tavoitteenani polkea tavallista rivakampaan tahtiin tänään. Se ei muodostunut ongelmaksi, sillä kateuttava herättävä kroppani ja pakkasessa poljetut reidet toimivat tänäänkin kuin maratoonarilla. Auringonpaisteessa kirmasin lyhyehkön välimatkan ilman ongelmia ja paiskin loppupäivän töitä kuin pahempikin työnarkkis.

No niin. Meni se vähän sinne päin. Pari seikkaa täytyy kyllä korjata:

- 4h yöunet
- pirteänä? Hahahahah
- aamupala? Jäi ostamatta eilen
- suihkunraikkaana? Olisi varmasti tehnyt terää
- maastopyörä olikin kuvitelmaa
- hyvä kunto ja adoniksen kroppa? Olivat hävinneet yön aikana
- sää? Loskaa naamalle tuutin täydeltä ja märkänä määränpäähän
- loppupäivä? Kaikki päin vittua

Mutta! Kaikki tämä muuttui. Pannullinen mustaa kultaa porisemaan ja päivästä tuli hetkessä täydellinen. Miten voivatkaan elämän pienetkin yksityiskohdat tuntua niin riemastuttavilta parin kahvikupposen jälkeen? Huonot asiat jäävät hetkessä taakse ja uusi elämä tuntuu alkavan. Kunnes taas parin tunnin päästä kiukuttaa niin perhanasti, että on pakko laittaa uusi satsi porisemaan.


lauantai 17. maaliskuuta 2012

Kakkaa ja kaipuuta, osa 1/3

Avasin tämän blogisoftan kirjoittaakseni teille, rakkaille lukijoilleni, uuden elämästäni kertovan päivityksen. Oih, minkä hetkellisen vapautuksen arjesta kirjoittaminen soisikaan, olin ajatellut vielä aikaisemmin päivällä. Kuinka väärässä olinkaan ollut. Tekstin kanssa työskentely on vittumaista ja äärimmäisen ärsyttävää tuskaa, jota en soisi pahimmalle vihamiehellenikään. Minulla oli kuitenkin mielessäni aihio, josta olisi ehkä etevä kielinikkari tai joku muu kuin minä loihtinut upean tekstin. Ajattelin, että kirjoitan siitä illalla blogiini.

Tove Janssonin kirjoittaman Hur gick det sen -kirjan suomennettu nimi, Kuinkas sitten kävikään?, sopisi tähän väliotsikoksi vallan mainiosti. Mennään sillä:

Kuinkas sitten kävikään?

No. Tässä vaiheessa lienee turvallista paljastaa ettei otsikko liity alkuperäiseen aiheeseen yhtään mitenkään. Se voi olla jopa hyvä juttu, sillä kuka haluaisi lukea kakasta tai kaipuusta. Kaipuusta ehkä joku, kakasta tuskin monikaan.

Kuitenkin, minulla oli aihe josta kirjoittaa. Aion paljastaa sen heti seuraavassa blogitekstissäni, eli Kakkaa ja kaipuuta, osa 2:ssa.

JATKUU

lauantai 24. syyskuuta 2011

Välipäivä elämästä

Alustus:

Vaikka planeetat eivät sattuisikaan olemaan juuri nyt kohdallaan, niin koen oikeudeksi avata kaljan. Oikeastaan kuudennen. Tämän myötä kirjalija-minäni päätti että nyt on aika kirjoittaa blogiteksti. Ryhdyin tuumasta toimeen.

Pohdiskelua ja perjantai-illan ajatuksia:

Silloin tälloin sitä täytyy suoda itselleen vapaapäivä kaikesta. Haistattaa vitut töille, läksyille, kaupassa käymiselle, harrastuksille, parisuhteelle, ja, no - yksinkertaisesti kaikelle. Epätieteelliset tutkimukseni ovat osoittaneet, että näin toimiessa ihminen (luultavasti) jaksaa paremmin vastoinkäymisiä tulevassa elämässä. Uskoisinkin, että vaikka kuinka nauttisi seurasta tai ajanvietosta ystävien kanssa, on lähes välttämätöntä saada joskus olla täysin yksin. Yksin omissa ajatuksissa.

Tämä kaikki lienee itsestään selvää. Silti sitä ei tule kovinkaan usein ajatelleeksi. Lienee myös oletettavaa, että tämä toimii myös käänteisesti, eli jos olet aina yksin: hanki oikean elämän kontakteja ja juttele heille naamatusten. Vaikka se tuntuisikin ihan vitun pahalta.

Nimim. Kaljaa on välillä kiva juoda yksin

maanantai 12. syyskuuta 2011

Tosielämän laivanupotusta

Elämässä täytyy oppia väistelemään täysin ennalta-arvaamattomia, ja jopa tuntemattomia uhkia, joita tuntuu tupsahtelevan yhtä tiuhaan tahtiin kuin maahanmuuttaja varastaa polkupyöriä. Koskaan ei tiedä mikä hajoaa seuraavaksi. Oli se sitten kahvinkeitin, vasen jalka tai postilaatikko, niin aina ärsyttää ja tekisi mieli repiä pelihousut kappaleiksi vähintään muutaman kerran.

Vuosien kokemuksella uskoisin, että tässäkin hommassa voi kehittyä - tai ainakin vähintään haalia kestävyyttä. Lopulta pienemmät onnettomuudet eivät tunnu enää missään. Ja mikä parasta: elämä tuntuu aina jatkuvan.

Toisaalta, mitä jos se pommi joskus laskeutuukin liian kriittiseen paikkaan?

lauantai 28. elokuuta 2010

Ollako vaiko eikö olla?

Varastaminen on laitonta. Eikä sitä saa tukea.

Jos varastan sata (100) musiikkijulkaisua, joista päädyn arviolta ostamaan yhden (1) julkaisun, niin olen automaattisesti paska ja huono ihminen, vaikka tosiasiassa tuen yhtä (1) artistia rahallisesti.

Jos taas varastan nolla (0) musiikkijulkaisua, ja käytän tästä kehkeytynyttä intoa ostopuuhissa, päädyn ostamaan arviolta n. 0 julkaisua. Olen kumminkin yhteiskuntakelvollinen, vaikkakaan en tue yhtään ketään rahallisesti.

Itseeni pätee seuraava:

100 kuunneltua julkaisua -> 1 ostettu julkaisu
0 kuunneltua julkaisua -> 0 ostettua julkaisua

Konkluusiona voisi todeta, että joissain tapauksissa on (tai ainakin pitäisi olla) oikeutettua olla huono ja paska ihminen voidakseen olla edes joskus ihan hyvä.

lauantai 24. heinäkuuta 2010

Sosiaalisuus (Viinitekstit, osa 1/3)

Nykymaailmassa arvostetaan sosiaalisuutta. Pitäisi olla aktiivinen ja tehdä kaikkea vaikka ei jaksaisikaan, jotta ansaitsisi paikan muiden mielessä. Sinun oletetaan tekevän töitä kahdeksan tuntia vuorokaudessa, hoitavan lapset sekä arkiaskareet ja siinä lomassa pitäisi vielä katsastaa auto ja käydä Timon kanssa lenkillä.

Näin hellepäivinä sitä on helppo olla menojen suhteen aktiviinen, jos sisätiloissa on liian kuuma. Kuumassa ja ei-ilmastoidussa huoneistossa vietetyt koti-illat jäävät helposti pois laskuista, kun toisena vaihtoehtona on niinkin yksinkertaisia ratkaisuja kuten kännit puistossa puolituttujen kanssa tai vaikkapa kävelyretki homokumppanin kanssa. Niinhän sitä luulisi.

Itse loisin kaiken vapaa-aikani, enkä tee sittenkään mitään, vaikka pyydettäisiin. Ihmiset katsovat minua kieroon ja haukkuvat pienissä mielissään luuseriksi, vaikka todellisuudessa he ovat tämän kaiken pahan, paskan ja kusisen tilanteen mätäneviä juuria. Jos hekään eivät alistuisi tähän median luomaan sosiaalisuusonparasta-konseptiin, niin sitä ei olisi. Kenenkään ei tarvitsisi esittää mitään ja kaikki voisivat katsoa lauantain surkeimmatkin leffat hyvällä omallatunnolla. Ajatus siitä, että ihmisarvoni on kiinni sosiaalisuudestani loukkaa minua suuresti.

Oikeastaan sosiaalisuus on kuin surkea pillu. Sitä vain on saatava, vaikka sillä ei tee yhtään mitään.

torstai 17. kesäkuuta 2010

Palautetta innokkailta lukijoilta

Tervehdys rakkaat lukijat!

Olen saanut kasoittain palautetta. Kaikki tietenkin positiivista. Tässä otteita palautteista:

"taso on kyl joo aika pilviä hipova" - nimetön lukija Lappeenrannan suunnalta